Pidämme tavoitteellisuutta hyveenä. Päämäärät tuovat ryhtiä ja uskottavuutta elämään. Toisaalta usein matkaa ja matkaseuraa pidetään kuitenkin päämäärää tärkeämpiä. Mikä siis tavoitteellisuuden ja päämäärätietoisuuden arvo on? Kysytään muumeilta, noilta tahdottomilta ja suorastaan turhilta olennoilta.
Mikä on tärkeintä, päämäärä vai matka? Vai matkaseura?
Viime kuukausina olen sattumalta päätynyt keskustelemaan useammankin ihmisen kanssa siitä, mikä (työ- ja muussa) elämässä on tärkeintä: päämäärä, matka vai kenties matkaseura.
Onko eniten väliä sillä, mitä näkyviä suoritteita saa aikaan ja mitä jälkiä jättää? Vai sillä, keiden elämää, ammatillista tai muuta, koskettaa ja miten?
Yleensä näissä keskusteluissa johtopäätös on, että kyllä matka ja matkaseura ovat sentään tärkeimpiä. Vasta seuraavaksi tärkeintä on se, minne mennään ja mitä määränpäästä lopulta löytyy. Josko määränpää edes pysyy samana.
Tällaisesta ajattelusta on satunnaisten keskustelujen lisäksi laajempaakin näyttöä: Esimerkiksi startup-sijoittajat luottavat sijoituspäätöksissään usein suhteellisesti vahvemmin tiimiin kuin varsinaiseen ideaan, ja lukuisissa bisneskirjoissa puhutaan siitä, miten tärkeää on luottamus, hyvä johtaminen, hyvä viestintä, hyvä fiilis.
Kaikki asioita, jotka liittyvät ennen kaikkea ihmisten keskinäiseen dynamiikkaan ja laadulliseen yhdessä toimimiseen ja toisaalta vähemmän varsinaiseen toiminnan päämäärään.
Mikä rooli tavoitteilla ja päämäärillä sitten on?
Palaan siihen jäljempänä, mutta haksahdan hetkeksi Muumilaaksoon. Tove Janssoninhan on sanottu kuvaavan muumeissa ennen kaikkea ihmisiä ja yhteiskuntaa.
Muumilaaksossa vallitseva ikuinen kesäloma
Luin taannoin Jukka Laajarinteen mainion filosofisen kirjan ’Muumit ja olemisen arvoitus’. Kirjassa esitellään käsite ’Muumilaaksossa vallitseva ikuinen kesäloma’, ja toden totta ihanan joutilas kesälomahan Muumilaaksosta tulee mieleen.
Muumilaakso näyttäytyy haaveellisena paikkana, missä kotoisa aurinkoinen huolettomuus on vallitseva asiaintila.
’Tila’ todellakin; Muumilaakso on suorastaan enemmän mielentila ja olosuhde kuin varsinaisen paikka. Siksi kai muumeja niin rakastetaan.
Jos Muumilaakso on mielestämme niin ihana paikka tai asiaintila, mikä muumien elämässä on mielestämme niin ihanaa?
Muumien syvin olemus: Tavoitteettomuus?
Jukka Laajarinnettä lainaten ’Muumilaakson ikuinen kesäloma’ näyttäytyy niin, että muumit ovat ikään kuin turhia, ylimääräisiä tässä maailmassa. Kuin lapsia. Jokainen on kyllä itsenään rakastettu ja poissa ollessaan kaivattu, mutta he eivät ole varsinaisesti tarpeellisia mihinkään. Heiltä puuttuu tahto joka antaa elämälle suunnan, eikä heillä ole systeemin koossa pysymisen kannalta mitään välineellistä merkitystä.
(Paitsi Muumimammalla tietysti on, mutta ei takerruta nyt siihen.)
Muumilaaksossa ei vaivata päätä elämisen puitteilla. Siellä nukutaan ja suojaudutaan Muumitaloon, jos vaara uhkaa. Ruoka tulee tarjoiltuna pöytään. Ystäväpiiri on ja pysyy.
Elämisen peruspuitteiden lisäksi myös elämykset saapuvat Muumilaaksossa kuin tarjottimella. Muumilaaksolaisten seikkailut ovat lähtöisin luonnonilmiöistä sekä laakson asukkaiden ja vierailijoiden edesottamuksista – tai joutilaisuuden synnyttämistä ideoista.
Pyrstötähti!
Vedenpaisumus!
Hirmuhelle!
Profeetta!
Veneretki!
Hiekkaveistoskilpailu!
Majakkasaari!
Lisäksi muuminretaleet vaikuttavat olevan taloudellisesti riippumattomia. Ei niin että raha tai vauraus olisi muumien seikkailuissa mikään teema, mutta oikeasti, mitä muuta on taloudellinen riippumattomuus kuin sitä, ettei tarvitse pohtia oman elämänsä materiaalisia puitteita?
Käytännössä muumit elävät Maslow’n tarvehierarkian ylimmillä portailla. He voivat keskittyä toteuttamaan itseään siellä missä hengitysilma, fyysinen turva, lihapata, pyykkihuolto ja sosiaalinen verkosto tulevat ulkoa annettuina.
Oman energiansa he voivat keskittää sellaisiin kysymyksiin kuin muumisuhteet, valitsemisen vapaus ja tuska, taiteen olemuksen pohdiskelu sekä elämän tarkoitus.
Ihanan… päämäärätöntä?
Mihin päämääriä tarvitaan?
Aika moni pitää taloudellista riippumattomuutta toivottavana, jos itse saa valita. Useimmiten ei niinkään siksi että haluaisi ryhtyä oloneuvokseksi vaan siksi, että olisi vapaus valita mitä tekee – ja mitä jättää tekemättä, koska just nyt ei kuule kiinnosta yhtään, heippa.
Huolettomuus materiaalisista murheista on toki hieno asia.
Mutta entä jos sen myötä meistä tulisikin muumilaaksolaiseen tapaan tarpeettomia? Kuin lapsia, kylläkin rakastettuja ja poissa ollessamme kaivattuja, mutta kenties sittenkin systeemin koossa pysymisen kannalta turhia.
Onko tarpeettomuus sittenkään huoletonta?
Muumipappa ei vaikuta kovin huolettomalta. Päinvastoin hän on suorastaan ahdistunut, ainakin silloin kun ei muistele nuoruuden seikkailujaan.
Muumipappa kirjoittaa muistelmia merkitäkseen aikakirjoihin olleensa ylipäänsä olemassa. Lisäksi hän maalaa suureellisia viholliskuvia ja vaaroja muumitalon ympärille, joilta hän muumitalon asukkaita suojelee ollakseen näin tarpeellinen.
Niin. Jos on systeemin koossa pysymisen kannalta tarpeeton ja vailla oleellisia päämääriä, onko oikeastaan edes olemassa?
Päämäärillä on välinearvo onnellisuuteen – kunhan on vapaus asettaa ne itse
Palataan alkukysymykseen. Kumpi siis on tärkeämpää, päämäärä vai matkanteko ja seura?
Elämänlaatunäkökulmasta on edelleen vaikea asettaa päämäärää matkan ja seuran edelle, mutta kyllä silläkin väliä on. Ei vähiten siksi, että ilman edes alustavaa päämäärää on vaikea houkutella matkaseuraa, ainakaan hyvää matkaseuraa.
Päämäärä on ihmisille syy ylipäänsä lähteä matkaan. Ja päämäärää yhdessä tavoiteltaessa syntyy vuorovaikutusta ja olemassaolon kokemus riippumatta siitä, pysyykö päämäärä samana koko matkan vai muuttuuko se.
Kenties vaikein kysymys arjessa onkin ei niinkään ’tavoitteellisuus’ itsessään vaan itselle sopivien päämäärien koko ja laatu – sekä päätösvalta niiden asettamiseen.
On verrattain raskasta joutua tavoittelemaan elämässään pääasiassa sitä, että olisi katto pään päällä, pöydässä ruokaa, ja edes yksi ystävä jolle puhua. Siksi Muumilaakso annettuine puitteineen kuulostaa niin auvoiselta.
Toisaalta on niinikään raskasta miettiä, onko itsellä mitään roolia minkään saavuttamisessa laisinkaan, jos joku on jo tehnyt kaiken aidosti tarpeellisen. Eli Muumilaaksokaan ei sittenkään ole paratiisi kaikille.
Millainen siis olisi optimaalinen päämäärätietoisuuden taso?
Kaikki palautuu vapauteen (ja vapaus olikin Tove Janssonin mukaan ’tärkein asia’).
Tavoitteet ja päämäärät ovat meille tärkeitä, mutta mieluiten valitsemme sopivimmat itse, ja niiden myötä tiekartat niiden saavuttamiseksi. Sekä tietenkin matkaseuran, joka on samoista päämääristä kiinnostunut.
Jos tarkkaan miettii, eivät muumilaaksolaista kesälomaa viettävät muumitkaan aivan tahdottomia ja päämäärättömiä ole. He vain tekevät valintoja ja tavoittelevat asioita, jotka osuvat jonkinlaiseen ’sweet spotiin’ Maslow’n tarvehierarkiassa: yläosiin kyllä, mutta päätymättä kuitenkaan sille tasolle missä ’kaikki tarpeellinen on jo tehty’.
Uusien asioiden kokeminen, uusien paikkojen näkeminen, seikkaileminen, toisten olentojen ymmärtäminen,… ne ovat hyvin muumimaisia päämääriä.
Nehän kuulostavat hyvin samankaltaisilta kuin mitä voisi ajatella taloudellisesti riippumattoman ihmisen tavoittelevan. Elämyksiä, matkailua, hyvää seuraa, kenties hyväntekeväisyyttä tai ainakin oman osaamisen ja kokemuksen jakamista, ihmisiin tutustumista, vapaavalintaisia isompiakin projekteja jos siltä tuntuu.